Lenkkeily puhelimen kanssa

Luonto ei kaipaa lisä-ääniä, kun lenkkeilee.  En halua kuulokkeita korvilleni kuunnellaksi tähtien laulantaa tai uutispuuroa.  Nautin tuulen huminasta, lintujen ääntelystä, puiden kahinasta ja ihmisten äänistä.  Olen nähnyt lenkkeilijöitä, jotka tuijottavat puhelintaan, päivittäen ehkä sometiliään.  Puhelin on alkanut hallita meitä liikaa, ei osata enää nauttia liikunnan tuomasta hyvän olon tunteesta.

Pidän puhelinta mukanani, otan sen käteeni jos joku soittaa.  Nykyään on hyvä, kun puhelun voi häivyttää vastaamatta jos se ei halua vastata.  

Puhelin on oikeastaan mukanani kameran sijaisena.  Voin tallentaa kauniin näkymän.  Puhelimilla voi saada jo aika mukavan laatuisia kuvia.  

Kännykkään on lisätty valtavasti kaikenlaisia sovelluksia, joista en ole edes selvillä.  Olen käyttänyt sitä askelmittarina, karttana ja tietolähteenä.  Kai se jonkinlainen turvakin on jos sattuu jotain sellaista yllättävää, etten selviä siitä itse.

Ei kukaan tarvitse tosissaan 1000 € arvoista puhelinta.  Sitä pidän jo melkoisena huijauksena.  Sellaista en ainakaan uskaltaisi ottaa lenkille mukaan.

Polkujuoksua, niin kauan kuin polvet kestää

Minulle polkujuoksu on ollut aina muotia.  Nyt se vain hyppää lehtien sivuilta, niin kuin juuri keksittynä lajina.  Useimmiten menen tuttuja polkuja, mutta nekin ovat joskus olleet tuntemattomia.  Pakkasaamuna polut ovat vaarallisia liukkaiden juurien ja pudonneiden lehtien takia.  Lisäksi polullani on paljon kiviä, kaatuneita puita, kallioita ja jäätä.  

Polullani yhdistyvät vuoristogasellin ja aitajuoksijan taidot.  Nämä teen paljon hitaammin ja kömpelömmin, mutta kuitenkin.  Metsä on jätetty luonnon hoidettavaksi, eikä puita ole kerätty polulta pois.  Se tekee liikkumisen siellä mielenkiintoiseksi, koskaan ei tiedä mitä siellä on tapahtunut edellisen kerran jälkeen.

Toki siellä näkee hienojakin juttuja.  Aurinko siilautuu puiden runkojen lomasta.

Pihlajamarjarypäleet loistavat sinistä taivasta vasten.

Edellisen kerran jälkeen matkani varrelle oli ilmaantunut hevoslaidun.  Se tuntui jotenkin eksoottiselta, koska en asu maalla.

Luonnosta löytyy aina uusia polkuja, joita voi mennä ensin vähän matkaa ja palata takaisin.  Seuraavalla kerralla sitten pidemmälle.  Metsissä risteilee valtava polkureitistö.  Osa on ihmisten tallomia, osa eläinten.  Sieltä voi löytää kauniita näkymiä, yllättäviä tapahtumia ja ainakin raitista ilmaa.

Aurinkoa ja käärmeitä

Viimeinkin tuli talviturkki heitettyä järveen.  Vieläkään vesi ei ollut lämmintä , kuin pinnasta. En siellä kovin kauan viihtynytkään.  En ole auringonottoihminen.  En jaksa maata auringossa kovinkaan kauaa.  Tulee hiki ja paniikki iskee.  Onnekseni olen sentään saanut ihon, joka ei hevillä pala, mutta ei helposti rusketukaan.  Olen aina se kalkkilaivan kapteeni, kun en jaksa ja viitsi makailla.

Minun ei tarvitse aurinkovoidetta levitellä, ainakaan suurilla suojakertoimilla.  Toiset ruskettuvat helposti, ei tarvitse kuin ovesta kurkata.  Ruskettuminen ja varsinkin palaminen ei ole terveellistä, melanooma uhkaa.

Metsäteillä liikkuminen on mukavampaa kuin makailu pihassa.  Metsä antaa suojaa auringolta, on viileämpi lenkkeillä.  Siellä tosin on seuralaisia, hyttysiä ainakin ja joskus voi tavata isompiakin eläimiä.  Minäkin ohitin pari käärmettä, kyyn ja rantakäärmeen.  Ne eivät minua uhanneet, makoilivat vain auringossa tien sivussa.

Kyykäärmekään ei tee mitään jos sitä ei uhkaa.  Se tarkkailee kulkijaa ja tuikkaa myrkkynsä nopeasti.  Aina kannattaa olla varuillaan.  En silti rupea niitä tappamaan.  Niillä on ihan yhtä suuri oikeus kulkea tiellä kuin minullakin.

Ihmettelin vähän mitä rantakäärme tekee metsätiellä, mutta onhan siellä isoja ojia, missä se voi uiskennella.  Se on vaaraton ihmiselle.

Vapaus liikkua

Kevätaamun raikkaus ja lenkkipolku, mikä sen parempaa liikkuvalle ihmiselle.  Pitkän ja pimeän talven jälkeen auringonpaiste pistää metsän hohtamaan.  Vihreä väri lisääntyy hurjaa vauhtia.  Hölkän vauhdissakin ehtii ihailemaan kukkivia valkovuokkoja ja kuunnella lintujen iloista sirkutusta.  Käkikin kukkui ja kukkumiskertoja laskin olevan kymmeniä.  Ei siis mitään huolta huomisesta.  

Suomalainen vapautuu keväällä luontoon.  Pimeässä pirtissä istuminen saa riittää.  Nyt on lähdettävä ulos niin kauan kun säät ovat näin upeita.  Oma kissanikin haluaa ulos vapauteen.  Häkkikin rakennettiin ulkoilua varten, mutta katto jäi vähän hölläksi ja sieltä vaan kissa kampesi itsensä ulos.  Olisi pitänyt antaa sille nimeksi Papillon.

Meillä suomalaisilla on hyvin asiat kun on jokamiehen oikeudet.  Voi mennä vapaasti metsään liikkumaan, kukaan ei tule vaatimaan liikkumislupaa.  

Liikunta on halpaa jos ei tarvitse huippuvarusteita.  Metsässä ei kukaan näe onko lenkkarit tämän vuoden mallia vai onko varusteet viime vuosituhannelta.  

Lenkkipaikat vaihtoon

Ihmiset muuttavat ja vaihtavat paikkaa aika usein.  Muuttamisesta en niin pidä, mutta paikan vaihto välillä piristää. Samoja lenkkipolkuja astellessa välillä tympii.  Minulla on kymmenkunta eri lenkkivaihtoehtoa, silti ne tuntuvat toisinaan tylsiltä ja aina samassa kohtaa tietää, koska alkaa hengästyttää ja koska alkaa sattumaan.   Tänään tosin kiersin luontopolkua, jota en ole muutamaan viikkoon mennyt.  Se oli muuttunut varsinaiseksi esteradaksi.  Edellisten  kaatuneiden puiden lisäksi oli kaatunut toinen mokoma.   

 

Yyterikin voisi olla mukava kävelypaikkana, eikä vain kesäkohteena auringonpaisteessa.

 

 

Lumikaan ei ole ollut esteenä lenkkipolkujen vaihtamiselle.  Nyt on päässyt metsiin ja poluille.  Se on ollut positiivista.  Toivottavasti tämän sorttisia talvia ei  tule enempää.  Kyllä lumi kuuluu talveen. 

 

Mieliala vaikuttaa paljon lenkkipaikan kiinnostavuuteen.  Hyvällä tuulella kaikki ympärillä oleva kiinnostaa, eikä lenkkeily ole pakkopullaa.  Lenkkeily tosin parantaa mielialaa, joten ihan hyvä jos vaan saa itsestään irti, lähtee vaan.