Liikkumisesta pitävänä ihmisenä välillä tulee mieleen, miksi kaikki eivät halua lainkaan liikkua. Ymmärrän sairaudet ja liikuntaesteet, mutta muuten en. Voisiko olla olemassa laiskuusgeeni, joka istuu niin lujasti, ettei sen yli pääse. Liikuntatapoja on niin paljon. Arkiliikunnasta hikiurheiluun. Ei se voi olla niin, että aina pitää päästä helpoimmalla tavalla kaikista töistä ja tekemisestä.
Nappia painamalla pääsee ylös ja alas. Moottoroiduilla kulkuneuvoilla mennään paikasta toiseen. Kaikenlaiset pienet keksinnöt helpottavat siivoamisessa ja ruuanlaitossa. Ei siinä mitään, minäkin niitä käytän, mutta en aina. Laiskuusgeeni löytyy minultakin, mutta ajoittain saan siitä yliotteen. Kun laiskuusgeeni pääsee voitolle, lihavoitumisgeeni istuu viereen kyttäämään. Varuillaan saa olla aina.
Ihmetellen ja ihaillen katson ihmisiä, jotka puskevat ulos liikkumaan säällä kuin säällä. Heitä ajaa jokin sisäinen pakko, tai sitten he ovat koiranomistajia.
Tutkijat ovat sitä mieltä, että ravinto voi muuttaa geenejä. Jos koko ajan mussuttaa epäterveellistä ruokaa niin hyvästäkään geeniperimästä ei taida olla apua. Miksei siis liikkumattomuudesta voisi kehittyä laiskuusgeeni, joka periytyy seuraavalle sukupolvelle.
