Liikkuminen jatkuu, tapahtuu sitten mitä tahansa. Korona väijyy maakunnan rajalla. Satakunnassa on ollut syksyllä rauhallista ja olen päässyt harrastuksiini. Vielä ei ole vaikuttanut jumppaajien määrään pelko taudin saamisesta. Sali on ollut lähes yhtä täynnä kuin aloitettaessa. Se on omastakin toiminnasta kiinni, onko vaaravyöhykkeessä. Ei sairaana salille, eikä mennä kovin lähelle toista ihmistä. On paljon mielenkiintoisempaa jumpata ohjauksessa, kuin yksin telkkarin ääressä. Näkee ettei se tahdissa pysyminen aina suju muiltakaan. Eikä ole niin vakavaa, vaikka ei pysykään. Tehokkaampaa liikunta on ryhmässä, yksin tulee välillä helpotettua liikaa. Yksin voi haravoida, joka sekin on tehokasta liikuntaa.
Kolmatta harrastustani ei pistä poikki, kuin sairastuminen. Ulkona kävely, hölkkä ja pyöräily, niitä voi harrastaa melkein koska vaan. Jos sää tuntuu kovin pahalta, liikkeelle lähtemistä voi siirtää toiseen päivään. Välillä voi harrastaa vaikka rannalla kävelyä. Yyterissä en ole kesällä käynyt kertaakaan, syksyllä siellä voi kävellä, rantahiekka on yllättävän kovaa.
Pitää olla tyytyväinen kun pääsee liikkumaan omin jaloin. Näen päivittäin henkilöitä, jotka liikkuvat sitkeästi vaikka heillä on paljon enemmän rajoitteita. Joku lenkkeilyttää koiraa pyörätuolista käsin, toinen ui ilman toista jalkaa ja molemmat tekevät liikuntaansa kovalla vauhdilla. On hienoa, että paraliikunta on saanut sijansa urheilukentässä. Se ei ole yhtään sen vähempiarvoista, kuin ns. tavallinen urheilu.
