Tammikuu on kohta historiaa tältä vuodelta. Sukset ovat pysyneet varastossa lumen puutteen vuoksi. Haluaisin kyllä hiihtää ja mahdollisuuksiakin on tällä seudulla. Jos pakkaa sukset autoon ja siirtyy 10 km, niin olisi jäähallista kerättyä lunta tehty 1km laduksi. Se vain tuntuu niin tylsältä hiihtää porukassa.
Haluaisin hiihdettäväksi avarat pellot ja pienet mäennyppylät sunnuntaihiihtäjän taidoille. Säille ei nyt vaan voi mitään. Toisella puolella Suomea on lunta metritolkulla ja täällä rannikolla musta maa. On pitänyt tyytyä sauvakävelyyn, uintiin ja tavalliseen kävelyyn. Niissäkin tulee hiki ja kunto kasvaa. Suomalainen on tottunut talveen ja lumeen, mutta nykyiset talvet ovat syvältä.
Positiivisesti täytyisi suhtautua siihen mitä on. Lumen sulaminen on siinä mielessä positiivista, pian avautuvat pyörätiet. Jäisille teille en niin halukkaasti ole lähdössä. Olen tullut sitä varovaisemmaksi, mitä enemmän ikää karttuu. Liikunta pitää nykyään suunnitella kunnon mukaan. Jaksanko liikuntaa paljon vai vähän. Nuorempana se oli helpompaa, huilasi hetken ja taas jaksoi jatkaa. Nykyisin palautumiseen menee kauemmin.
Liikkua kuitenkin pitää, että kunto pysyy ja mieli on korkealla. Tunnin kävely säässä kuin säässä nostaa mieltä monta piirua korkeammalle. Läheiseen laskittelumäkeen saatiin pakkasjakson aikana lumi ja monet iloitsivat siitä mahdollisuudesta. Ei se ole minulta pois jos riittää iloa ja innokkuutta. Se voi jopa tarttua. Sitä oli oikein kiva katsella.
Tällaisilla keleillä kelpaisi ulkoilla pitempääkin.
