Liikkuva ihminen

Mukavalla säällä on hauska istuskella penkillä ja hengitellä raikasta ilmaa pitkän työviikon päätteeksi. Kylmät päivät ovat rajoittaneet ulkona istumisen nautintoa.  Ruoho on kosteaa kylmänyön jälkeen ja ainoat jalkineet ovat sopivat, saappaat. Kunhan ilma lämpenee saatan ne riisua. Lepopäivä on tarpeen hektisen elämän keskellä. Ruuhkavuodet on jo kaukana takana päin, mutta itse tehdyt kiireet rasittavat. En osaa päästää irti tekemisestä. Monet ihmiset lähtevät retriittiin hakemaan rauhaa ja hiljaisuutta.  Mökillä se löytyy hakematta, kun vaan asettuu lepoasentoon ja antaa ajan kulua. Puhelimen tai tabletin voi ottaa mukaan pihalle jos ei voi ilman olla. Seuraavalla kerralla sen voi jättää sisälle. Pikkuhiljaa rauhoittuu kuuntelemaan luonnon ääniä, eikä kaipaa mitään muuta. Vaikeaa se on kaupunkilaiselle, joka on tottunut äänisaasteeseen ympärillään.

Viimeinkin tuli talviturkki heitettyä järveen.  Vieläkään vesi ei ollut lämmintä , kuin pinnasta. En siellä kovin kauan viihtynytkään.  En ole auringonottoihminen.  En jaksa maata auringossa kovinkaan kauaa.  Tulee hiki ja paniikki iskee.  Onnekseni olen sentään saanut ihon, joka ei hevillä pala, mutta ei helposti rusketukaan.  Olen aina se kalkkilaivan kapteeni, kun en jaksa ja viitsi makailla. Minun ei tarvitse aurinkovoidetta levitellä, ainakaan suurilla suojakertoimilla.  Toiset ruskettuvat helposti, ei tarvitse kuin ovesta kurkata.  Ruskettuminen ja varsinkin palaminen ei ole terveellistä, melanooma uhkaa. Metsäteillä liikkuminen on mukavampaa kuin makailu pihassa.  Metsä antaa suojaa auringolta, on viileämpi lenkkeillä.  Siellä tosin on seuralaisia, hyttysiä ainakin ja joskus voi tavata isompiakin eläimiä.  Minäkin ohitin pari käärmettä, kyyn ja rantakäärmeen.  Ne eivät minua uhanneet, makoilivat vain auringossa tien sivussa. Kyykäärmekään ei tee mitään jos sitä ei